selleriseikkailu

Ystäväperhe tuli meille pitkästä aikaa viettämään iltaa. Kuten tapana on näissä piireissä, illat alkavat kolmen maissa ja päättyvät ennen yhdeksää. Lapset olivat siis mukana. Yhteensä neljä kappaletta. Pienintä lukuun ottamatta lapset viihdyttivät itseään, mutta pyrimme välttämään sinänsä väistämättömiä ylikierroksia ravitsemalla tenavalaumaa ennen kuin varsinainen nälkää ehtii yllättää. Ja kun seurueessa on neljä ruokaa ja syömistä aidosti arvostavaa aikuista, menun muodostaminen oli miellyttävä haaste. Kaiken tulisi valmistua helposti ja nopeasti, ja lapsille, nirsoimmallekin yksilölle, pitäisi löytyä syötävää. Ruokalajeja tietenkin ne tutut kolme ja jälkiruoka päälle. Vieraamme ovat ennenkin kunnostautuneet jälkkäriosastolla, joten "mitä voisimme tuoda?" -kysymykseen oli helppo vastata.

Alkuruokien keksiminen on aina helpointa, ja meille kun pasta maistuu, idea ensimmäiseen lautaseenkin syntyy helposti. "Pääruoan" - secondon - keksimiseen vaaditaan joskus pidempikin kävelylenkki. Niin nytkin. Jostain se idea sitten lopulta tuli. Tällä kertaa secondo ei ollut täysin linjassa muiden selkeästi klassisten italialaisten ruokalajien kanssa, mutta eipä tuo ketään haitannut.

Antipasto: "Insalata Caprese"

Jos raaka-aineet ovat kohdallaan, en voi kuvitella parempaa ruokahalun herättäjää kuin klassinen caprese. Kuin aavistaen tulevan, olin muutama päivä sitten ostanut pari jos silloin lähes syöntikypsää cuore di bue -tomaattia. Löysin niitä yllätyksekseni Kampin K-marketista. Vieressä oli myös San Marzanoja...

Tomaatit olivat kypsyneet optimaalisiksi, mozzarella di bufalaa oli myös ja tietenkin basilikaa. Halusin, että alkupalat ovat suupalakokoisia, joten muotoilin salaatin hieman uuteen kuosiin. Siksi lainausmerkit.

Pohjalle pieni pala hyvää leipää. Sen päälle puolikas lehti basilikaa. Edelleen pallosta revitty palanen juustoa, päällimmäiseksi tomaattia ja tikku pitämään hommaa koossa. Koska en halunnut sotkea asetelmaa (pienoissalaatit upeana parvena teräslautasella...), tein kastikkeen erikseen toiselle lautaselle, ja tähän kastikkeeseen noita suupaloja oli tarkoitus dipata. Ja kun pohjalla oli palanen leipää, ajatus toimi myös käytännössä. "Kastikkeeksi" parasta kotoa löytyvää öljyä, johon olin lisännyt suolankukkaa, mustapippuria ja epäortodoksisesti kuivattua oreganoa.

Primo: Spaghetti cacio e pepe

Etelästä hypättiin hieman pohjoiseen, Roomaan. Pastana tarjosimme ikuisen kaupungin klassikoa, pastaa pecorinon ("cacio") ja mustapippurin ("pepe") kanssa. Kyseessä on helppoakin helpompi ruoka, jonka valmistamisessa kannattaa kuitenkin muistaa muutama asia. Juuston on oltava Pecorino Romanoa, ja sitä ei säästellä. Mustapippuria jauhetaan suoraan myllystä, ja sitä jauhetaan paljon. Ruokaan lisätään pastan keitinvettä, ja tietenkin itse pasta keitetään huolellisesti. Ja vielä; ruoka tarjotaan heti. Mitään muuta ei lisätä. Öljystä en tosin ole täysin varma. Itse käytän alkuvaiheessa oliiviöljyä, mutta tämäkin voi olla vastoin alkuperäistä ajatusta. Kertokaa, jos tiedätte paremmin?

Toki tuota ruokaa voisi muunnella mielensä mukaan. Voisi lisätä tuoreita yrttejä tai voita tai parmesaania tai mitä ikinä, mutta tällöin kyseessä ei olisi enää cacio e pepe, mikä on sellaisenaan täydellinen pastaruoka.

Ja näin valmistan sen itse. Suola kiehuvaan veteen ja pastat sekaan. Paistinpannulle pari lorausta hyvää öljyä, liekki suhteellisen pienelle ja sekaan useita pyöräytyksiä mustapippuria myllystä. Kun pasta on puolta minuuttia vaille al dente, kaadan pastat pannulle ilman turhia valutteluja ja lisään vielä muutaman lusikallisen keitinvettä. Runsaasti raastettua pecorinoa sekaan ja vielä lisää pippuria. Arviolta jauhan ehkä puolet pippurista öljyn sekaan ja lisään puolet lopuksi. Suolan tarkistus ja tarjolle.

Secondo: Paistos suppilovahveroista ja pinaatista

Toisen varsinaisen ruokalajin kohdalla hypättiin saapasmaasta ties minne. Klassikko tämä ruoka on korkeintaan tulevaisuudessa. Ihan kohtuullisen onnistunut kokeilu siis, ottaen huomioon, että vetäisin ohjeen täysin hatusta. Epäonnistumisen vaara oli todellinen. Pelkäsin pahinta. Valmistin paistokset etukäteen, jotta pystyisin keksimään tarpeen vaatiessa vielä jotain muuta tai vastaavasti keittämään lisää pastaa.

Ajatus lähti siitä, että haluaisin valmistaa kaikille alusta asti omat annokset. Pieniin pyöreisiin vuokiin siis jotain. Se vaikutti järkevältä lähtökohdalta. Viime syksynä poimittuja sieniä oli vielä jäljellä ja kun pinaattiakin löytyi, puuttui enää totetuksen pohtiminen. Sopisivatko suppilovahverot ja pinaatti yhteen? En sentään sotke fetaa mukaan? Muskotti ja sienet?

Tein aluksi klassisen piirakkapohjan. Nypin vehnäjauhot (puolet grahamia) voihin ja lisäsin tilkan vettä. Taikinapallon kääräisin kelmuun ja laitoin jääkaappiin vetäytymään.

Halusin paistokseen tai "piirakkaan" (neljän yksittäisen annoksen sijaan ruoan olisi voinut valmistaa esim. korkealaitaisessa irtopohjavuoassa) kerrosmaisen rakenteen. Alimmaisena kerroksena olisi sienitäyte. Käytin pakastettuja suppilovahveroita, jotka oli jo syksyllä esikäsitelty. Pelkkä sulattaminen siis riitti. No, paistoin sieniä silti vähän öljyssä. Lisäsin pannulle jonkin verran kermaa ja annoin hieman keittyä kokoon.

Kaadoin koko hoidon blenderiin. Lisäsin kolme munaa, pari ruokalusikallista turkkilaista jogurttia ja pari nokaretta granaa. Ajoin tasaiseksi varsin löysäksi liemeksi ja maustoin suolalla ja mustapippurilla.

Painelin taikinaa suhteellisen ohuesti yläreunaan asti voilla voideltuihin vuokiin. Kaadoin sieniseosta noin puoliväliin ja laitoin vuoat 180-asteiseen uuniin.

Tällä välin valmistin päällimmäisen kerroksen. Tai oikeastaan viimeistelin. Olin käsitellyt pinaatit toisella pannulla jo aiemmin (vrt. aiempi postaus). Tein bechamel-kastikkeen tavalliseen tapaan (voita, jauhoja ja maitoa) ja maustoin sen muskotin, suolan ja pippurin lisäksi myös kuivatulla oreganolla ja pienellä määrällä granaa. Silppusin käsitellyt pinaatit veitsellä pieniksi ja sekoitin pinaatit bechamelin joukkoon.

Odottelin, että uunissa muhiva sieniseos hieman hyytyisi. Vartin päästä se tuntui saavuttaneen tason, johon olin tyytyväinen. Kaadoin pinaatilla maustetun bechamelin sieniseoksen päälle, ja tietenkin se painavana ja suhteellisen paksuna upposi seokseen. Ei kuitenkaan täysin, joten pieni illuusio kerroksisuudesta oli ehkä mahdollista saavuttaa. Päälle vielä granaa ja murennettua kuivaa leipää. Uuniin vielä puoleksi tunniksi ja kauniisti kohonneena ja mehevänä tarjolle yksinkertaisen vihersalaatin kanssa.

Näin en tietenkään itse toiminut. Olin valmistanut paistokset jo parin tuntia ennen tarjoamista, joten ne olivat ehtineet jo lässähtää...Maku oli kuitenkin jopa yllättävän hyvä. Niin hyvä, että ohje piti näin kirjoittaa muistiin vielä kun joten kuten muistan, mitä oikein tein.

Niin, ja ne lapset. Samalla kun siemailimme aperitiiveja ja napostelimme alkupaloja, lapset söivät samaa ruokaa sovellettuna. Kaikki imeväisikäistä lukuun ottamatta söivät leipää jonka kaverina omien mieltymysten mukaan sekoitelmaa basilikasta ja tomaatista. Tovi ensiluokkaista leikkimistä ja takaisin pöytään pastalle. Keitin lapsille penneä (samassa vedessä keitin heti perään aikuisten spaghetit), jotka tarjosin öljyssä pikaisesti paistettujen porkkanakuutioiden kanssa. Päälle pecorinoa. Pecorino Romano tuntui maistuvan. Raasteen sijain sain halkoa kimpaleesta paloja naposteltavaksi.

Jälkiruoaksi jäätelöä, valuvaa suklaista torttua (?) ja joulumausteista (?) kastiketta. Maistui espresson ja sisilialaisen grappan kaverina kaikille. Jälkiruoka, se suklaaosuus, koostui kuulemma lähinnä suklaasta, voista, sokerista ja keltuaisesta. Oikein. Kastikeessa oli kuulemma maustepippuria, laakerinlehteä ja ties mitä muuta. Parempi kun en edes yritä kuvailla enempää, mutta outo yhdistelmä toimi loistavasti.

Ai niin, kokonaisuuden kannalta kenties tärkein osa meinasi unohtua. Aperitivo. Rotari Rosé ja juuri puristettua veriappelsiinimehua. Upean keväinen alku mille tahansa aterialle. Eikä sillä ateriallakaan niin väliä.

Lähdin jälleen tyhjentämään jääkaappia. Sen tiesin, että tekisin pinaattilettuja - lapsi halusi niitä - mutta lisukkeita en ollut pohtinut. Jälkeenpäin vasta tajusin, että lopputulos oli kuin eggs florentine uudessa muodossa. Ilmankos yhdistelmä toimikin niin hyvin.

Tämä olisi oikeastaan täydellinen brunssiruoka.

Pinaattiletut:

Käytin lettuihin pieniä ohuita pinaatinlehtiä. Ostan niitä talvisaikaan useimmiten Ympyrätalon S-Marketista. Kyllä vain. Iso säkillinen maksaa pari euroa. Luomupinaatteja toki saisi myös ainakin kulman takaa hallista, mutta murto-osan kokoinen rasia maksaisi moninkertaisen määrän, ja kun kutistuvaa pinaattia tarvitaan yleensä paljon, päätös on useimmiten helppo tehdä. No pian sitten kokataankin omia pinaatteja, ja ajattelin kokeilla kasvattaa cavolo neroakin tänä kesänä. Kuinkahan pärjäävät ulkosaariston olosuhteissa?

Mutta lettuihin. En miettinyt ohjetta sen enempää, mutta kyllähän aina näppituntumalla jonkilaiset lätyt saa aikaiseksi. Kaadoin isolle paistinpannulle pari kunnollista lorausta oliiviöljyä ja kämmenellä litistetyn valkosipulinkynnen. Lisäsin melko pian pannulle huuhdellut pinaatit, joita olikin aika paljon. Siitä S-Marketin säkillisestä reilusti yli puolet. Kymmenkunta minuuttia tai hieman alle pienellä liekillä ja pinaatit vaikuttivat sopivilta. Kaavin ne pannulta blenderiin - poistin toki valkosipulin - ja lisäsin kaksi kananmunaa ja maitoa. Ajoin ainekset tasaiseksi kauniin vihreäksi "liemeksi" ja lisäsin vielä vehnäjauhoja sen verran, että taikina tuntui sopivalta. Vielä vähän suolaa ja loraus öljyä. En jaksanut alkaa sulattaa voita, mitä ei olisi itse asiassa ollut edes sulatettavaksi asti. Sen verran sitä kuitenkin löytyi, että pystyin paistamaan letut.

Hyydytetyt munat:

Olen aika usein viime aikoina tehnyt hyydytettyjä munia uppomunien sijaan. Valmistan ne yleensä pienessä paistinpannussa, jossa aluksi sulatan hieman voita. Liekki on koko ajan melko pienellä. Hajotan munat lämpimälle (ei kuumalle!) pannulle ja kaadan reunoille muutaman ruokalusikallisen vettä. Lisään hieman lämpöä ja laitan kannen päälle. Muutaman minuutin kuluttua munat ovat valmiit. Yleensä en koske kypsentämisen aikana keltuaiseen, koska haluan sen jäävän sopivan valuvaksi, joten muutama minuutti riittää. 

Annoksen kokoaminen:

Letut pohjalle, muna päälle, hyvää suolaa, mustapippuria ja höysteeksi vielä raastettua granaa. Loistava brunssiruoka, mutta maistui hyvin illallakin.

Matkalla lounaalle työpaikkani lähellä sijaitsevaan kulinarismin kehtoon - Kallion virastotaloon - käväisin kauppahallissa. Tarkoitukseni oli ostaa suklaata DeliDelistä, ja ostinkin, mutta luomukaupasta lähti mukaan myös paperipussillinen italialaisia luomu(puoli)veriappelsiineja ja kokonainen savoijinkaali. Olisin halunnut ostaa puolikkaan, mutta tällaista palvelua ko. myymälä ei tarjoa. Sääli. Mutta nuo appelsiinit ovat loistavia. Ja kaalikin toki.

Tuolloin lounasaikaan minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä tulisin ostamastani kaalista valmistamaan. Koska lehtikaalia tai varsinkaan mustakaalia (cavolo nero) ei tahdo löytyä mistään, kuvittelen savoijinkaalin niiden korvikkeeksi, eli sellaiseksi raaka-aineeksi, mistä voi tehdä mitä vain.

Ruokaa tiistai-illaksi ja nopeasti. Toiselta puolelta asuntoa kuului "kaapissa on linssejä" tai jotain muuta kuolematonta. Tölkkilinssejä en halua tarjota edes itselleni ilman, että "muotoilisin" tuota sinänsä ihan kelvollista tuotetta jotenkin. Nopeat pihvit. Ja savoijinkaalista jotain. Varsiselleriä löytynee, kananmunia myös ja ehkä sipulia. Jotain pähkinöitä on aina ja granaa tietenkin. Näistä alkoi muodostua päivän ateria, jonka ideoin kokatessani, ja jonka valmistaminen kesti alle vartin.

Haudutettu savoijinkaali: 

Tässä olisin tosiaan käyttänyt mustakaalia tai lehtikaalia, mutta koska nyt olin sen (kokonaisen!) savoijinkaalin ostanut, sillä mentiin. Huuhtelin muutaman lehden hyvin ja leikkasin siivuiksi. Sulatin paistinpannulla voita ja heitin kaalisuikaleet pannulle paistumaan. Koska tarkoitus ei ollut käristää kaaleja, pidin liekin aika pienellä. Kun kaalit olivat muutaman minuutin kuluttua sopivasti pehmenneet, ripottelin päälle hyvää suolaa, sekoitin, ja laitoin kannen päälle. Pienen hetken kuluttua sammutin liekin. 

Kaalin olisi voinut ryöpätäkin, mutta tällä kertaa päätin toimia näin. En myöskään lisännyt tarjoiluvalmiiseen kaaliin sitruunaa tai viinietikkaa, enkä öljyäkään. Pidin homman todella yksinkertaisena ja höystin kaalin pelkästään suolalla.

Linssipihvit:

Jos ei halua tarjoilla tölkkilinssejä sellaisenaan, ne kannattaa paistaa pihveiksi. Huuhtelin vajaan purkillisen punaisia linssejä ja kumosin ne kulhoon. Lisäsin kananmunan, vähän vehnäjauhoja ja vähän juustoraastetta. Taisi olla hollantilaista lampaanmaidosta tehtyä goudaa. Sekoittelin massaa sekaisin ja yritin samalla murskata ainakin osan linsseistä, jotta pihvitaikina pysyisi paremmin kasassa. Sekoitin mukaan vielä reilusti tuoretta lehtipersiljaa ja minttua ja lopuksi tasasin maut omenaviinietikalla, mustapippurilla ja suolalla. 

Kaalia alle, pihvit päälle ja lisukkeeksi vielä pieni höystö (kuumassa öljyssä paistetusta) selleristä, (kuullotetusta) punasipulista ja (paahdetuista) pinjansiemenistä. Viimeistely loistavalla oliiviöljyllä, granalla, mustapippurilla ja muutamalla hipulla hyvää suolaa.

Edellinen kirjoitukseni tänne oli 17. joulukuuta - 2,5 kuukautta sitten. Johan nyt. Ruokaharrastus on kuitenkin jatkunut. Välillä tosin hieman kevyemmällä energialla. Otollisimmat bloggailuhetkekin olen mieluummin käyttänyt nukkumiseen. Tai nukuttamiseen. Ja aika pian vauvan unikoulusta selvittyämme alkoikin meidän perheen ensimmäinen sairastelukierre, jota lopulta kesti (olettaen, että se on nyt ohi) aika tarkkaan kuukauden verran. Tammikuusta hypättiin siis suoraan kevääseen. Mikäpä siinä.

Selitykset sikseen ja keittämällä kohti kesää. Haasteelliset elämänvaiheet ovat omiaan selkeyttämään omaa ruokafilosofiaa. Itse ainakin koen, että olen näiden talvikuukausien aikana vähitellen löytänyt oman tyylini kokata, ja toisaalta, jos mahdollista, olen tullut entistä kriittisemmäksi ravintolaruokia kohtaan. Vaikka loppukesän Sisilian-matka meni osittain vauvan kanteluksi, jätti sen kuitenkin jälkensä. Aina vain enemmän arvostan yksinkertaisuutta, raaka-aineiden kunnioittamista ja niiden laatua. Usein huomaan miettiväni, mitä ne pari mielilounaspaikkamme mammaa millekin raaka-aineelle tekisivät. Useimmiten vastaus on: niin vähän kuin mahdollista. Liian harvoin törmään tällaiseen ravintoloissa. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi kotoinen Kuurna tai Lontoon Dock Kitchen. Chef&Sommelier ja Muru ovat vielä testaamatta, ja luulen, että molemmat pääsisivät tälle lyhyelle listalle. 

Aivan liian usein lautasella on liikaa tavaraa. Osaan arvioida kunnolla vain vegevaihtoehtoja (tai useimmiten "vaihtoehtoa"), mutta ainakin niissä on usein havaittavissa sellaista epätoivoista liikayrittämistä. Sama asia minua "ärsyttää" monissa ruokaohjelmissakin. Esimerkiksi Top Chefin kilpailijoilta löytyy taitoa ja tekniikkaa ja luovuuttakin toki, mutta silti usein annokset ovat yhtä linjatonta sekamelskaa. Hans Välimäki taisi jossain jaksossa todeta, että kasvisruokien tekeminen on kaikkein vaikeinta. En tiedä, kai se sitten niin on, mutta en silti oikein ymmärrä, mikä siinä on niin hankalaa. Parhaat ravintoloissa syömäni annokset ovat olleet useimmiten todella yksinkertaisia, mutta ehkä juuri onnistunut yksinkertaistaminen varsinkin "vaikeiden lihattomien ruokien kohdalla" vaatiikin eniten rohkeutta.  

Mutta kotona mennään yksinkertaisella linjalla. Tänään tarjosin ruokaseurueelle (siis minä ja vaimoni; esikoinen söi pistaasipastansa jo aiemmin ja vietti yhteisen ruokahetkemme syöden suklaajäätelöä, ja pienimmäinen söi lähinnä lusikkaa) äärimmilleen yksinkertaistettua caponataa bufalamozzarellan kanssa sekä härkäpapubruschettaa. 

Alun perin tarkoitukseni oli tarjota alkuun paistettua fetaa ja tomaattia, mutta koska Anton&Antonista oli feta loppu ja tomaatteihinkaan en ollut tyytyväinen, muutin suuntaa. Oi kesä, tule jo! Ostin pienen (siis juuri oikean kokoisen!) kesäkurpitsan, ja koska kotona oli paprikaa ja munakoisoa, päätin tehdä caponatan. Sairasteluputken jälkeisessä energiapuuskassa siivosi jääkaapin, ja löysin sieltä lasipurkin, missä oli joskus menneisyydessä ollut munakoisosiivuja. Jäljellä oli vain öljy, mitä en tietenkään ollut raskinut heittää pois. En tehnyt sitä nytkään, vaan paistoin paprikat, kesäkurpitsat ja munakoisot tuossa loistavassa öljyssä. Kaikki erikseen tietenkin, ja munakoisot hyvin itketettyinä ja puristeltuina. Jätin pois kaiken turhan (heh), kuten sipulit, yrtit, rusinat ja pinjansiemenet. Pari lusikallista aiemmin valmistamaani tomaattikastiketta (passataa, oliiviöljyä, valkosipulia ja suolaa - ei yhtään mitään muuta), sokeria, viinietikkaa ja suolaa. Kelmu päälle ja viilenemään. Puolikas pallo mozzarellaa lautaselle ja caponata siihen ympärille. Vähän hyvää öljyä, suolankukkaa ja mustapippuria. Kylmä mozzarella ja lämpimänhaalea caponata toimivat erinomaisesti yhdessä. Ja helppoa kuin mikä. 

Pääruoaksi vähintään yhtä yksinkertainen härkäpapubruschetta. Laitoin aamulla pari kourallista luomuhärkäpapuja likoamaan ja keitin ne illansuussa kypsiksi. Hakkasin yhden valkosipulinkynnen, runsaasti lehtipersiljaa ja vähintään yhtä paljon minttua silpuksi ja sekoitin papujen joukkoon. Sopivasti hyvää suolaa, mustapippuria, oliiviöljyä ja sitruunaa höysteeksi. Paahdoin pannulla leipää ja pavut päälle. Done.

Juomaksi Rotarin Rosé ja jälkkäriksi Kaffan espressoa, joka harmikseni oli tietenkin nirsolle keittimellemme liian karheaksi jauhettua. Olin Kaffecentralenin ovenkahvassa kiinni viisi minuuttia liian myöhään, ja jouduin ostamaan valmiiksi jauhettua kahvia. 

Selleriseikkailu seikkailee ruoan maailmassa taas entistä aktiivisemmin!

Ricottaviikot jatkuvat gnocchien merkeissä. Ricotta toimii gnocchien pohjana loistavasti, ja koostumuksesta tulee kuin varkain täydellinen. Ohje löytyy Gennaro Contaldon ja Antonio Carluccion hauskasta "Two Greedy Italians" -kirjasta. Lisäilen tänne linkit jahka pääsen oikean tietokoneen ääreen. Jostain syystä en osaa tehdä näitä editointijuttuja iPadilla...samasta syystä tekstit saattavat näkyä yhtenä pötkönä. Tämäkin asiaa hoitunee lähiaikoina.

Ricottagnocchit syntyvät helposti. Kumoa kulhoon paketillinen (200g) tuoretta ricottaa, kolme keltuaista, 3dl jauhoja (vaimoni versiossa oli desi 00-durumia ja kaksi desiä tavallisia luomuvehnäjauhoja), sopivasti (heh) suolaa ja mustapippuria ja raastettua muskottipähkinää. Muotoile "gnocchitaikina" pötköksi ja leikkaa sopiviksi paloiksi. Keitä suolatussa vedessä niin kauan, että gnocchit nousevat pinnalle. Aikaa tähän menee 3-4 minuuttia. Tarjoa gnocchit mieleisesi kastikkeen ja granan kanssa. Hyvä tomaattikastike toimii aina. 

Itse sain maistaa vaimoni (hän tuntuu kokkaavaan nykyisin enemmän kuin minä; ja hyvin kokkaakin) tekemiä gnoccheja tuoreesta pinaatista tehdyn kastikkeen kera. Utelin kastikkeen ohjetta, ja kutakuinkin näin se meni:

Pastakastike tuoreesta pinaatista

Huuhtele pinaatti hyvin ja silppua pieneksi. Kaada pannulle suhteellisen paljon hyvää oliiviöljyä ja pari litistettyä valkosipulinkynttä. Älä anna valkosipulin ruskistua, vaan ennen sitä lisää pinaatit pannulle. Pinaateista irtoaa nestettä, mutta kuin taikaa, neste emulgoituu öljyn kanssa kastikkeeksi. Taikaa? Valkosipulistahan se johtuu. Tässä tapauksessa valkosipuli toimii samaan tyyliin kuin keltuainen hollandaisessa. Kastike maustetaan mustapippurilla, raastetulla muskottipähkinällä ja hyvällä karkealla suolalla (esim. Maldon). Suolaa saa olla aika paljon. Valkosipulit voi poistaa lopuksi, jos siltä tuntuu. 

Klassikko-osaston alkupala tämäkin, eli salaatti koottuna hieman erilailla - suupaloiksi. Pilko päärynä pieniksi kuutioiksi. Karamellisoi pannulla ja lisää karamellisoinnin loppuvaiheessa pannulle pecanpähkinöitä (voit murentaa pähkinöitä hieman pienemmiksi). Lusikoi lämmintä karamellisoitua täytettä "salaattisikurikuppiin" ja murenna päälle mieleistäsi mietoa sinihomejuustoa. Meillä sattui olemaan Auraa jääkaapissa, joten sillä mentiin. Viimeistele mustapippurilla. Alkupala toimii erinomaisesti rosekuohuviinin (esim. varsin makoisa Rotari) kanssa.

Kokousreissu Tallinnaan - aamumyrskyssä lahden yli ja iltamyrskyssä takaisin - ei välttämättä ole aina se kaikkein hehkein tapa viettää työpäivä. Joskus itse kunkin on kuitenkin jostain syystä hypättävä Tallinkin kyytiin. Suosittelen järjestämään aikataulut siten, että taksin voi kotimatkan aluksi ottaa sataman sijaan johonkin hyvään ruokakauppaan. 

Viikko sitten minua kohtasi onni ja pääsin jälleen kerran kokoustamaan etelänaapurimme viehättävään pääkaupunkiin. (Pidän oikeasti Tallinnasta, mutta työmatkoilla tätä ei aina tahdo muistaa...) Tuliaisina 1,5 kiloa ricottaa. 200 gramman paketti tuoretta "ricottaa" maksoi Kaubamajan kellarissa 65 senttiä. Olin liian innokas. Sataman vieressä on iso ruokakauppa, missä samainen pussikka olisi maksanut 25 senttiä vähemmän. Kaupan nimeä en rekisteröinyt, mutta ei siinä sataman kupeessa montaa ruokakauppaa ole.

Niin, ja miksi ricottaa? Suomesta tuoretta ricottaa ei meinaa löytyä mistään. Riitan Herkun "Hoikkis" (!?) on ainut tietämäni poikkeus. Kertokaa jos tiedätte enemmän? Tallinnassa voi valita ainakin viidestä tai kuudesta vaihtoehdosta. Torien valikoimia en ole vielä alkanut koluta, ja luomutarjonnasta en tiedä - vielä. Toivottavasti seuraavalla reissulla olisi enemmän aikaa.

Meillä vietetään siis ricottaviikkoja! Ravioleista ja muista olenkin kirjoitellut jo aiemmin, rotolosta puhumattakaan, mutta nyt tarkoitukseni olisi kirjata ylös myös hieman erikoisempia tapoja käyttää ricottaa. Joissakin esimerkeissä ricotta on vain pieni sivujuonne, joissakin koko ruoka rakentuu sen ympärille.

Pizza ricotalla ja fenkolilla; ja vähän muutakin.

Kaulitse pizzan pohja ja levitä sen päälle ohuelti tomaattikastiketta. Molempien laadun on tietenkin oltava kohdallaan, muuten lopputuloksesta ei tule kummoista. :-) Levitä päälle satunnaisesti ricottaa ja sinne tänne gremolataa, joka on tähän tarkoitukseen hyvä tehdä vain aavistuksen sitruunaiseksi. Leikkaa fenkolista ohuita viipaleita. Levitä viipaleet sinne tänne ja ripottele joukkoon muutamia kirsikkatomaatin puolikkaita. Raasta päälle jonkin verran granaa, hyvää karkeaa suolaa (esim. Maldon) ja viimeistele oliiviöljyllä. Kuumaan uuniin, kunnes tummia laikkuja alkaa ilmaantua sinne tänne. Selleriseikkailu suosittelee kokeilemaan ja toteamaan, että pizza ei kaipaa aina mozzarellaa.

Tänään oli hääpäivä, ja hääpäiviin ja muihin vastaaviinhan liittyy useimmiten herkuttelua. Meidän molempien on tehnyt mieli sushia, vege-sellaista tietenkin, jo monta päivää, mikä on kummallista, sillä emme juuri koskaan sushittele. Hääpäivämme on nyt järjestyksessään kuudes, ja tänä aikana muistan, että olisimme syöneet sushia yhdessä tasan yhden kerran. Sekin oli ystäviemme tekemää, ja aikaa tapahtumasta on useita vuosia. Olisikohan jopa ollut ennen häitä?

No miten vain. Noutosushi hääpäivän lounaana kuulostaa aika epäromanttiselta, mutta pieni wasabiyliannostus teki hyvää flunssakurkuillemme. Maistui muutenkin. Varsinkin samppanjan kanssa. 

En ollut ajatellut illan ruokailuja etukäteen, koska sushivadillinen oli tarkoitus tyhjentää vasta illansuussa. Emme malttaneet odottaa, vaan kävimme noudot jo aamupäivällä, ja näin ollen iltaruoaksi piti keksiä jotain kaapin antimista. Tokihan kaupassakin olisi voinut käydä, Anton&Anton on tuossa kulman takana jne., mutta jämäkokkailu on oikeastaan aika kivaa.

Samppanjaa jäi lounaalta reilusti, joten sillä oli tarkoitus edetä läpi aterian. Olin perjantaina töissä kaukaa viisas, ja kävin hakemassa Lentävästä Lehmästä kimpaleen garrotxaa. Siinä alkuruoka. Garrotxa ja mikä-tahansa-hyvä-kuohuviini on loistava yhdistelmä.

Pääruoaksi halusin tehdä jotain kurpitsasta. Iso vihreä talvikurpitsa (en tiedä tarkempaa lajiketta) on odottanut pöydällä inspiraatiota jo tovin. 

Aika köykäisen inspiraation saattelemana lähdin kurpitsaa pilkkomaan. Ajattelin tehdä jonkinlaisia pihvejä tai pullia tai jotain. Poistin siemenet ja pilkoin puolikkaan kurpitsan pienehköiksi paloiksi. Kunnon loraus oliiviöljyä isolle paistinpannulle, kurpitsat sekaan, vähän suolaa ja kansi kiinni. Jossain vaiheessa lisäsin lorauksen vettä. Aika pian kurpitsapalat olivat koostumukseltaan kivasti muussautuvia. 

Muussatun kurpitsan sekaan raastoin vähän muskottipähkinää, sekoitin itse tehtyä "korppujauhoa" (mikä on "breadcrumbs" suomeksi?) tai paremminkin kuivattuja leivänmuruja ja vielän vähän fetaa ja yhden munan. En viitsinyt erotella valkuaisia ja keltuaisia. Pari keltuaista tekisi kokonaisen kananmunan sijaan kenties kivemman koostumuksen. Vielä suolaa ja mustapippuria ja (hyvää!) kuivattua oreganoa. Halusin pitää homman todella yksinkertaisena - tavoittelin tietynlaista pubiruokamaista fiilistä.

Valmis kurpitsamassa oli aika tahmaista, ja suhteellisen haastavaa käsitellä, mutta pienellä kikkailulla sain siitä tehtyä kauniisti korppujauholla kuorrutettuja palleroita. Paistoin pallerot tms. oliiviöljyssä ja tarjoilin ne salaattipedillä (meillä oli ruukullinen salaattia pöydällä, mikä sekin on outoa, sillä emme osta kaupan salaattiruukkusalaatteja käytännössä koskaan) tattikastikkeen (onneksi oli kuivattuja tatteja vielä) kanssa.

Jälkkäriksi yllättävä veto: tarte tatin. Nyt on vanhat nahistuneet omput syöty. Torttu tosin odottaa vielä korkkaamista.

Jääkaapissa oli säkillinen ystäviltä saatuja maa-artisokkia, ja ruokaosuuskunnan pellolta tuntuu tulevan perunoita jopa yli omien tarpeiden. Ennen tätä "satokautta" emme ole olleet kovin innokkaita perunoiden syöjiä, mutta nyt olen yrittänyt keksiä niistä aina jotain uutta. 

Ajatukseni oli yhdistää perunat ja maa-artisokat jotenkin ja lisätä mukaan jotain proteiinipitoista. Tavoitteena siis muodostaa ravintoarvoiltaan kutakuinkin täyspainoinen pääruoka lauantai-illan aterialle. "Vieraitakin" tuli, joten jotain kivaa piti keksiä. Kävelin parin tuntia ympäri Töölöä (lapsi nukkui rattaissa, enkä halunnut herättää häntä pysähtymällä) ja käytin ajan miettien menua. Monenlaisten kuvioiden ja mielenyhtymien kautta päädyin jälleen kerran todella yksinkertaiseen ratkaisuun.

Alkuruoaksi mustajuurta ja porkkanaa mustapippurimajoneesilla. Esikeitin kuoritut mustajuuret ja yhtä ohuiksi pilkotut porkkanat paistinpannulla pienessä määrässä suolalla maustettua vettä. Jätin ne hieman napakoiksi. Paistoin juurekset oliiviöljyssä ja tarjoilin ne kauniisti ruskistuneina mustapippurilla maustetun majoneesin ja leivän kanssa. Päätin käyttää pelkästään kotoa löytyviä aineksia, joten tuoreet leivät jäivät kauppahalliin. Kaapissa oli yksi Pirkka-sarjan sinänsä hieman ankea ciabatta. Leikkasin siitä (ennen paistamista!) niin ohuita viipaleita kuin pystyin. Partaveistäkin terävämpi MAC kykeni helposti veistämään vajaan puolen sentin siivuja. Paistoin nämä siivut uunissa. En tiedä, mistä tämä idea tuli mieleeni, mutta suosittelen kokeilemaan. Majoneesin päälle vielä hieman raastettua raakaa mustajuurta. Piparjuurikin voisi toimia tai jopa retiisi? Viimeistelyyn vielä vaatimaton ravistus oreganopuskasta.

Asettelin annokset omasta mielestäni kauniisti lautasille. Katsoin myöhemmin valokuvaa ja annos näytti yläasteen kotitalouskirjasta repäistyltä. Ei julkaista. Visuaalisessa silmässäni on vielä epätarkkuuksia - huomaan.

Pääruoaksi - se perunajuttu - tein perunamuusin johon sekoitin paahdetuista/karamellisoiduista/ruskistetuista maa-artisokista tehdyn muusin. Idea jälkimmäiseen tuli uudesta Glorian Ruoka&Viini-lehdestä. Sekoitin muusit keskenään parilla pyöräytyksellä tarkoituksena saada aikaan ns. tiikerikakkuefekti. Tässä onnistuinkin kohtuullisesti (vaikka efektiä en saanut vangittua kuvaan) ja makeahko kauniin ruskea maa-artisokkamuusi ja pottumuusi sopivat maku-ulottuvuuksien lisäksin yhteen myös ulkonäöllisesti. Tai ainakin omaa visuaalista silmää (?) annos miellytti.

Maa-artisokkamuusi: Kuorin maa-artisokat niin hyvin kuin pystyin (ei kovin helppoa) ja pilkoin ne paloiksi. Paistoin palat kylmäpuristetussa rypsiöljyssä. Käytin annoksessa poikkeuksellisesti rypsiöljyä koska halusin korostaa paahdettujen maa-artisokkien hienostuneen pähkinäistä makua. Kun maa-artisokat olivat kauniin ruskeita, lisäsin pannulle vettä ja suolaa. Kypsät mukulat ajoin soseeksi blenderillä. Pottumuusin tein tavalliseen tapaan, joskin ilman voita ja maitoa. Vieraiden toiveesta koko ateriakokonaisuus oli maidoton, ja itse asiassa majoneesia ja jälkiruoan vuohenjuustoa lukuun ottamatta (molemmat voi jättää pois) vegaaninen.

Tiikerikakkumuusin kanssa tarjoilin kikherneitä niin ikään kahdella eri tavalla valmistettuna. Laitoin edellisenä iltana likoamaan sekä pieniä kuorimattomia kikherneitä että hieman isompia kuorittuja. Keitin molemmat seuraavana päivänä (erikseen) vedessä, johon olin lisännyt tomaattia, selleriä (myös lehtiä) ja muutamia paloja tomaattia. Valutettujen vaaleiden kikherneiden sekaan rikoin yhden munan (ai niin, tämä ei sovi vegaaneille, mutta vaiheen voi unohtaa), sekoitin hyvin, pyörittelin vehnäjauhoissa ja paistoin (rypsi)öljyssä. Tummat kikherneet lisäsin annokseen kylminä. Viimeistelin annoksen muutamalla ripauksella hyvää oliiviöljyä, ja kun nyt olen oreganon makuun päässyt, ravistelin sitäkin hieman päälle. Lisukkeeksi sitä samaa viipaleina paistettua leipää.

Juomaksi valitsin viime aikoina meillä ns. arjen klassikoksi muodostuneen Llai Llai Pinot Noirin. Yhdistelmä oli mainio. Kyseinen viini on naurettavan hyvää hintaansa nähden. Pullo maksaa alle kympin.

Jälkiruoaksi vaimon tekemät filotaikinaan leivotut omenanyytit. Uunissa paistettujen nyyttien sisällä oli karamellisoitua omenaa (pannulla oli öljyn ja tumman sokerin lisäksi mausteena iso palanen kanelinkuorta) ja vuohenjuustoa. Loistavaa.

Ilman toivetta maidottomasta menusta olisin muutamassa kohdassa varmasti käyttänyt voita, ja jälkkärinyyttien kaveriksi olisi sopinut esim. hapatettu kerma. Hyviä makuja syntyy näköjään  ilmankin...

Maukasta ja hieman erilaista ruokaa pitkälti oman (ja ystävien) pellon antimista!

19. päivän raportti syntyy taas jälkijunassa. Vanhempi lapsista, a.k.a. Janttu, tärisi eilen kummissaan illan rantalutrauksen jälkeen. Lämmintä oli vielä kuuden aikaan kolmisenkymmentä ja vesi melkein samoissa lukemissa, joten kummalliseltahan tämä tuntui. Vaikka edellinen yö meni nukkumisten osalta hieman huonommin, ei meille tullut mieleenkään, että joku pieni taudinpoikanenhan sieltä oli päässyt tunkeutumaan elimistöön. Illalla kuume nousi selvästi. Kuumetta poika ei anna mitata, joten ei kun miettimään, miten saisimme kuumelääkkeen yöksi annettua.  Meillä ei ollut mukana mitään kivalta maistuvia purtavia rohdoksia - kai sellaisia on olemassa? - eli vaihtoehdoiksi jäivät supot tai aikuisten tabletin murentaminen ja piilottaminen johonkin. Poika ei suostunut kokeilemaan pillerinmurusen nielemistä. Jauhetta ranskalaisiin ja voin sekaan. Säälittävä yritys. Maistoin itse yhtä tuollaista tuunattua ranskalaista, ja kammottavallehan se maistui. Ei ihme, että voilla voideltu hapankorppukaan ei maistunut. Eikä tietenkään ne ranskalaiset. Oli otettava käyttöön keinoista viimeisin. Asensimme supon ns. väkisin ja pyytelimme samalla anteeksi. No, yö meni lopulta ihan kohtuullisesti, joskin ennakoidakseni pahinta, menin nukkumaan jo ennen kymmentä. Siksi siis illan kirjoitussessio jäi väliin.  Pari päivää sitten parvekkeen lattialle kumottu papukasa alkaa olla jo kuivanut. Pavut ovat kivikovia ja kutistuneet alle puoleen alkuperäisestä koosta. Kokeilin liottaa yhtä papua yön yli, ja komeasti se oli aamuun mennessä kimmahtanut tuoreeseen loistoonsa. Hienoa. Pari desiä itse riivittyjä ja itse kuivatettuja borlotteja pääsee kotiin! Lounas oli eilen taas tuttua laatuluokituksen arvoista tavaraa. Ainoana pienenä miinuksena täytettyjen zucchininkukkien täytteen keskeltä löytynyt palanen anjovisfilettä. Parissa täytetyssä kukassa, fiori di zucchini ripieni, kalaa ei ollut, joten pääsimme sentään vähän makuun. Täyte oli luultavasti ricotasta ja leivästä sekoitettua hieman paksun perunamuusin näköistä ja tuntuista selvästi pippurista massaa. Kukkia ei oltu friteerattu, vaan nopeasti ryöpätyt kukat oli vain täytetty. Valmiin tuotoksen ulkonäkö ja koostumus muistutti hieman löysää viininlehtikäärylettä. Mahtavaa, että pääsimme näitäkin maistamaan. Kukkia kun on myytävänä täällä lähes kaikissa paikoissa, missä zucchinejakin myydään.  [Tässä välissä kului useita tunteja. En muista, mitä olin kirjoittamassa. Ajatus nimittäin katkesi siihen, että poika ilmestyi tähän kirjoituspaikalle parvekkeelle. Hän ei ollut vielä nukahtanut päiväunille, minkä toki olin havainnut kurkkiessani oven ali, ja vauvakin siinä rytäkässä tietenkin heräsi. Näihin muutamiin tunteihin sisältyi mm. kardiologian erikoislääkäri, kirurgi, tohtori Giancarlo sen ja sen vierailu huoneistossamme. Lapsi vaikutti vieläkin kipeältä, ja sanoi, että selkään sattuu, joten päätimme kerrankin hyödyntää vakuutustamme, ja kutsuimme Taorminan kiiltävätukkaisimman kirurgin käymään.  Viisi minuuttia ja 100 euroa. Aika moninkertaisen summan olemme toki vakuutusyhtiölle maksaneet. Oli ikävää katsoa, kun lapsi kirjaimellisesti huusi suoraa huutoa, ja pahinta, mitä hänelle tehtiin, oli vatsan tunnusteleminen (varmaan todella helppoa, kun lapsi on paniikissa). Diagnoosin tekeminen oli sen sijaan Dr. Housemaisen helppoa. Suu kun oli valmiiksi auki, "sour throat" oli helppo todeta. Antibioottiresepti ja takaisin avokkaaseen urheiluautoon. Dr. Giancarlo oli sen oloinen heppu, että hän ei viettäisi murjussamme hetkeäkään, ellei tosiaan saisi laskutettua kunnollista tuntiliksaa. Oli isoa metallilätkää farkkujen takamuksessa ja kiiltävää paitaa. Merkkejä en ehtinyt vilkaista siinä lohdutonta lasta rauhoittaessani, vaikka ne varmasti olivat selvästi esillä.] Erinäisten episodien jälkeen päätimme tehdä koko porukalla pienen kävelyn apteekkiin ja jätskille. Apteekki oli kiinni, mutta Ice Go Go - loistava lähigelateriamme - oli auki. Sinne siis. Heti ensimetreillä yksisuuntaiselle kotikadullamme vastaan tuli valkoinen avomallinen muinaisauto. Näin sitä kuvailtaisiin Richard Scarryn Iloisessa Autokirjassa, mikä on poikamme suosikki ja täälläkin mukana. Autossa ei sinänsä mitään erikoista, vaikka muinaisauto olikin, mutta pelkääjän paikalla kuskia kaulaili kardiologimme Giancarlo. Ilmeisesti oli päättänyt iltakeikkojen jälkeen lähteä hurvittelemaaan. Ice Go Go:sta piccolo cono pistaasilla toipilaalle ja itselle reissun ensimmäinen ja aivan upean raikas sitruunagranita. Tilasin se paikalliseen tapaan briossin (=pulla) kanssa. Olemme käyneet Ice Go Go:ssa todella monta kertaa, ja luultavasti tästä osoituksena poika sai myyjältä "I love Ice Go Go" -paidan. Itsekin olisin vähän halunnut. U Kaleva -paitani olisi saanut kaverin. Pistaasijäätelön ohella paita toiminee kurkun, joka ei kuulemma ole edes kipeä, parantajana antibioottikuuria paremmin. Huomenna saamme tehdä taas yhden tähän vanhemmuuteen liittyvän päätöksen. Aloitammeko kuurin vai ei. Luultavasti katsomme, miten yö menee, ja mietimme asiaa huomenna. Jos kipeys katoaa itsestään, luulen, että kuuri jää syömättä. Giancarlohan olisi voinut olla tänään viettämässä rauhallista sunnuntaita Taorminan kuppiloissa, jolloin punainen kurkkualue olisi jäänyt huomaamatta, ja reseptit kirjoittamatta. On tämäkin yhdenlaista - vanhemmuus. Tänään päätin hakea meille pizzat lounaspaikastamme. Lähimmän pizzerian tuotokset kun eivät ole kummoisia. Maku on alkanut jo tökkiä. Ja kun lounaat ovat olleet loistavia, hyvää saattoi odottaa. Paikka oli täynnä. Lounaalta tuttu frouva oli laittanut leopardikuosia päälle (tehnee vähintään 15-tuntista päivää...) ja takaseinällä oli niin hieno kiviuuni, että River Cafen vastaavakin melkein kalpenee. Oli tökerö aasinsilta, mutta Lontoon Hammersmithissä sijaitsevan River Cafen uuni on upein kuviteltavissa oleva, ja jo itsessään käymisen ja sen Michelinin tähden arvoinen! No, kuten arvata saattoi, pizzat olivat loistavat. Margherita ja toinen munakoisolla. Odotteluun pieni olut ja mukaan lapselle yksi omena: 10 euroa.  Pizzat olivat juuri sopivan kokoiset. Aika pienet siis. Pohjan koostumus oli loistava. Niin kuin hyvä pasta, se oli juuri oikealla tavalla al dente, ei myöskään liian ohut. Reunat upeasti pullistuneet ja tulikuumasta uunista johtuen jo hieman mustuneet. Tomaattikastike oli loistavaa, mozzarellaa sopivasti ja munakoiso tietenkin mielettömän hyvää. Pizzat nousivat ainakin oman all time top -listan kärkisijoille.  Huomenna on matkamme viimeinen päivä. Tavarat on jo osittain pakattu. Vielä yhdet jäätelöt ja ehkä yhdet vesileikit. Meluisaa parvekettamme tulee varmasti ikävä, mutta kaikki me odotamme kotimatkaa. Mitään leppoisaa tämä pienten kanssa matkustaminen ei aina ole, varsinkaan tällä säällä ja tällaisessa majoituksessa, mutta hienoja elämyksiä on riittänyt. Kotikeittiössä sitten tulemme näkemään, mikä on matkan anti tästä näkökulmasta. Kokkausintoa riittää. Vierotusoireet ovat jo melkoiset.